Hallitus piti tällä viikolla vaalikauden viimeisen budjettiriihensä. Yksi sen kovimmista ratkaisuista koskee sosiaali- ja terveysjärjestöjä. STEA-avustuksiin kohdistuvat mittavat leikkaukset toteutuvat, eikä ministeri Rydmanin linjaamiin leikkauksiin tullut järjestöjen odottamaa muutosta. Valtiontalouden mittakaavassa kyse on pienestä rahasta. Sote-järjestöjen valtionavustukset ovat vain murto-osa valtion budjetista. Apua tarvitseville ihmisille niiden merkitys on mittaamaton.
Järjestöjen hätä on nyt käsin kosketeltava. Kyse ei ole ensisijaisesti organisaatioista, toimistoista tai hallinnosta. Kyse on ihmisistä ja heidän arjessansa selviytymisestä. Kehitysvammaliiton toiminta on vakavasti uhattuna. Papunet tarjoaa palveluja ihmisille, joille puhuminen tai viestiminen on vaikeaa. Autismiliitto ja monet muut järjestöt ovat rakentaneet vuosikymmenten aikana erityisosaamista, jota suomalainen yhteiskunta tarvitsee .
Olen saanut surullisia viestejä myös Lahdesta. Niiden sisältö kiteytyy yhteen kysymykseen: miten meidän perheellemme nyt käy? Vammaisuus, läheisen sairastuminen, mielenterveysongelma tai perhettä kohtaava kriisi voi tulla kenen tahansa elämään. Yhteiskunnan arvon mitta näkyy siinä, miten ihminen silloin kohdataan.
Suomen suorituskykyä mitataan myös sillä, miten puolustamme heikoimmassa asemassa olevia ja autamme ihmisiä takaisin osaksi yhteiskuntaa. Tavoitteena pitää olla mahdollisimman monelle tie opiskeluun, työhön, osallisuuteen ja tavalliseen arkeen. Kaikille se ei sairauden, vamman, iän tai elämäntilanteen vuoksi ole mahdollista. Silloinkin yhteiskunnan tehtävä on pitää ihminen mukana ja varmistaa, ettei hän jää yksin.
Nyt hyvinvointiyhteiskunnan työnjakoa muutetaan nopeasti. Siksi hallituksen pitäisi pystyä vastaamaan kysymykseen: kuka tekee jatkossa sen työn, jonka järjestöt tekevät nyt? Avun tarve ei katoa leikkauspäätöksellä. Kun ennaltaehkäisevää mielenterveys- ja päihdetyötä vähennetään, ongelmat siirtyvät helposti raskaampiin ja kalliimpiin palveluihin. Sama koskee väkivallan ehkäisyä, vammaisten palveluja sekä lasten, vanhusten ja perheiden tukemista.
Myös järjestökenttää pitää uudistaa. Hallintoa voidaan keventää, päällekkäisyyksiä poistaa ja rahoituksen vaikuttavuutta arvioida kriittisesti. Nyt leikkausten mittakaava uhkaa kuitenkin kokonaisia toimintoja ja vuosikymmenten aikana rakennettua osaamista. Niiden rakentaminen myöhemmin uudelleen tulee huomattavasti säästöjä kalliimmaksi. Siksi seuraavassa hallitusohjelmassa tulee vakavasti pohtia sosiaali- ja terveysjärjestöjen rahoituksen pitkäjänteistä turvaamista.
Suomi on valmis sitoutumaan puolustusmenojen nostamiseen viiteen prosenttiin bruttokansantuotteesta, koska turvallisuus ja suorituskyky tarvitsevat pitkäjänteisen rahoituksen. Miksi emme samalla määrittelisi järjestöjen tärkeälle työlle omaa, riittävää ja ennustettavaa osuutta julkisesta rahoituksesta? Ajatus ei ole uusi. Raha-automaattiyhdistyksen aikana järjestötyöllä oli oma rahoituspohjansa. Järjestelmä on muuttunut, mutta sen perusajatus on ollut selvä: yhteiskunnalle tärkeä työ tarvitsee vakaan rahoituksen yli yksittäisten budjettivuosien.
Turvallisuus on paljon muutakin kuin sotilaallista suorituskykyä. Se on myös ihmisten toimintakykyä, osallisuutta ja luottamusta siihen, että vaikeassa tilanteessa yhteiskunta kantaa. Puolustusmäärärahoilla rakennamme Suomen ulkoista turvallisuutta. Järjestöjen ja hyvinvointipalvelujen kautta vahvistamme yhteiskunnan sisäistä kestävyyttä. Vahva Suomi tarvitsee molempia. Seuraavan hallitusohjelman on aika tunnustaa tämä myös rahoituksessa.
Vastaa