14 touko Pohjoinen yhteistyö tarvitsee kylmänkin kestäviä työkaluja
Arktisesta alueesta on ollut jo pitkään kehkeytymässä geopolitiikan ja globaalin varustelukilvan leikkauspiste. Kiinan vahvistuminen näkyy, ja kilpailu alueen luonnonvaroista kiihtyy. Samalla alueen herkkä luonto joutuu koetukselle. Arktista ja pohjoista aluetta koskevat kysymykset liittyvät olennaisesti niin Suomen asemaan kansainvälisessä yhteisössä ja Euroopan unionissa kuin suhteeseemme Venäjän kanssa.
Paavo Lipposen pääministerikaudet (1995–99, 1999–2003) ovat jättäneet Suomelle vahvan pohjan vaikuttaa EU:ssa ja pohjoisissa asioissa. Suomen aloitteesta käynnistettiin vuosituhannen vaihteessa pohjoinen ulottuvuus (PU), eli EU:n, Venäjän, Norjan ja Islannin välinen käytännönläheinen yhteistyö. Se on osoittanut kriisinkestävyytensä: pohjoinen ulottuvuus kesti Tšetšenian kriisiä seuranneen suhteiden viilenemisen ja on vakiinnuttanut paikkansa ympäristön, terveyden, liikenteen ja kulttuurin kumppanuutena.
Käytännönläheisen yhteistyön kautta EU-Venäjä-suhteissa voidaan vaikeinakin aikoina tuoda pöytään asioita, joissa edetä ratkaisukeskeisessä hengessä. Esimerkiksi ympäristökumppanuuksilla on saavutettu konkreettisia tuloksia Suomen rajan pinnassa samaan aikaan, kun olemme perustellusti vastustaneet Venäjän toimia Ukrainassa osana EU:n pakoterintamaa. Nykyisissäkin oloissa pohjoinen ulottuvuus tarjoaa arvokkaita alueellisen yhteistyön välineitä, jotka kestävät kylmää. Tulokset edellyttävät kuitenkin riittäviä resursseja niin EU:n tasolla kuin kansallisesti.
Arktiset asiat ja pohjoinen ulottuvuus on nivottava entistä tiiviimmäksi osaksi EU:n ulkosuhteita. Samalla, kun Lipponen käänsi aikanaan Euroopan katseet pohjoiseen, hän vei aloitteensa läpi ”etelän kautta koukaten”: varmistamalla suurten eteläisten jäsenmaiden päämiesten tuen. Samaa yhteisrintamaa tarvitsee EU nyt valtapoliittisen paineen kiristyessä Euroopan ympärillä. Suomi puhuu voimakkaasti pohjoisen alueen puolesta, kun komissio paraikaa päivittää EU:n arktista politiikkaa.
Pohjoisen ulottuvuuden jo saavutetuista tuloksista ja tulevista jaetuista intresseistä on säännöllisesti keskusteltava kolmen tarkkailijamaan – Yhdysvaltain, Kanadan ja Valko-Venäjän – kanssa. Lisäksi Suomen on nostettava kunnianhimoa Euroopan parlamentin suuntaan ja oltava rakentamassa tärkeää parlamentaarista tukea pohjoisille kysymyksille.
Pohjoisen ja arktisen yhteistyön kautta Suomelle avautuu mahdollisuuksia nostaa kansainvälistä profiiliamme. Nämä ovat niitä harvoja paikkoja, joissa Suomi voi muiden pohjoismaiden rinnalla istua Yhdysvaltain ja Venäjän kanssa samassa pöydässä. Hyvä vaikuttamisen paikka tulee olemaan myös Barentsin euroarktisen neuvoston (BEAC) puheenjohtajuus, jonka Suomi ottaa vastaan ensi lokakuussa. Barentsin yhteistyö täyttää kaudellamme 30-vuotta, eli korkean tason tilaisuuksia vaikuttaa olevan tulossa.
Rakentava rooli pohjoisissa ja arktisissa kysymyksissä tuo meille samalla liikkumavaraa muissa asioissa – myös suhteissamme suurvaltoihin. Tulevalla valtioneuvoston Arktisen politiikan strategialla jäsennämme Suomen arktisen politiikan tavoitteita ja keinoja aina 2030-luvulle saakka.
Kirjoitus on julkaistu Demokraatissa 13.5.2021.